Uskonnonvapaus koskee myös luterilaisia
Martti Luther tuli vastaan Linnankadulla. Pää painuksissa, katse kengänkärjissä ja viitan liepeet rapaa laahaten.
– Mennäänkö oluelle? ehdotin.
Sisällä oluttuvassa Martti tilasi ensin.
– Ein helles, bitte.
– Miksi olet niin mieli maassa? utelin.
– Um Gottes willen, olen niin äkämystynyt! On kuin kapinen rotta jäytäisi sisuskalujani enkä saa yösydännäkään hetken rauhaa.
– Näethän sinäkin, ettei tässä maassa ole enää uskonnonvapautta! hän jyrähti. – Eihän täällä saa ilmaista itseään! Ei ainakaan luterilainen kuten sinä ja minä. Meitä syytetään kaikesta: naisten ja homoseksuaalien syrjimisestä, siitä, ettei oteta kantaa tai otetaan liian jyrkästi kantaa, ettei eletä nykypäivässä tai ollaankin liian moderneja!
– Missä muualla kuin luterilaisessa kirkossa on naisia papinvirassa? Naiset ovat toimineet pappeina jo yli 20 vuotta ja heidän syrjimisensä on vastoin lakia. Ja homoseksuaalien liittojen siunaamisesta sentään keskustellaan ja keskustelu jatkuu.
– Joka pannahisen pojannulikka saa huitoa kirkkoa miten tykkää! puuskahti Martti, jonka oluesta vaahtokukka oli siirtynyt ylähuuleen.
– Arviot kirkosta ovat kieltämättä avoimen vihamielisiä. Unohdetaan, että luterilaisessa maassa on oikeus kertoa kristinuskosta lapsille. Uskonnonvapaus, sananvapaus ja lastensuojelulait koskevat myös verkkoa, pohdin Lastenkirkko-sivustoa häiriköineitä.
Martilla oli kuuluva ääni. Arvasin, että saarna jatkui.
– Jos kukaan ei maksa kirkollisveroa, kirkon leiviskä jää hoitamatta. Jos ei ole kirkkoa, ihmisillä ei ole omaa uskon yhteisöä, joka tuo iloa perhejuhliin tai antaa surulle sijaa kansallisissa murheissa. Jos kirkolla ei ole verotuloja, sillä ei ole varaa palkata sairaalapappeja, diakoneita, kanttoreita, nuorisotyöntekijöitä. Kirkkomusiikin tuhatvuotinen perinne katkeaa. Rippikouluja ja konfirmaatioita ei järjestetä, kristinuskon periaatteita ei opeteta, kirkkorakennukset rapistuvat, isoisän hauta puskee horsmaa. Ja kuka menee katsomaan syrjään potkittuja, joilla ei ole asuntoa tai ruokaa henkensä pitimiksi?
– Entä kuka julistaa jumalanpalveluksessa synnit anteeksi? Kuka kertoo sen, että luterilainen uskoo Jumalan armoon eikä onni riipu vain omista aikaansaannoksista?
Tässä vaiheessa Martti oli noussut seisomaan ja kaljatuoppi heilui kädessä kuin kellon heiluri.
– Luterilainen kirkko saa aikaan paljon pienellä rahalla ja kirkko tekee sen ihmistä ja hänen vakaumustaan kunnioittaen, ukko Luther jylisi ja lysähti takaisin istumaan.
Taputin miestä olkapäälle.
– Pää pystyyn. Meillä luterilaisilla on aito, ihmisen kokoinen kirkko.
– Katharina panee kyllä parempaa olutta, hän irvisti ja laski tyhjän kolpakon pöytään.
Paula Heino
Tätä samaa olen itse ajatellut. Standardit eivät tosiaan ole samat kaikille uskonnollisille yhteisöille. Ev.lut kirkosta halutaan nähdä vain nurja puoli, kuten naispappeuden vastustaminen. Kuitenkin vastustajien osuus on pieni vähemmistö, selkeän enemmistön hyväksyessä naispapit. Edes läheskään kaikissa muissa kristitillisissä suuntauksissa ei naisten ole mahdollista edes teoriassa tulla seurakunnan paimeneksi.
Entä sitten ei-kristilliset uskonnot? Joissain uskonnoissa naisia ei päästetä edes temppeliin. Joissain päästetään, mutta vain takariviin. Naisten aktiivinen osallistuminen seremoniaan on suurimmassa osassa ei-kristillisistä uskonnoista mahdotonta. Joissain uskonnoissa nainen voidaan kivittää jos hän avaa suunsa väärässä paikassa tai hymyilee vääräuskoiselle, ja uskonnollinen yhteisö ei vain salli, vaan rohkaisee menettelemään ankarimmalla tavalla.
Entä homot? Ev.lut kirkko ei ole vihkinyt samaa sukupuolta olevia avioliittoon, jonka vuoksi kirkkoa on kritisoitu epätasa-arvoiseksi ja syrjiväksi. Samalla kuitenkin unohtuu, että kristinuskossa myös homot ovat ihmisiä. Samanarvoisia ihmisiä kuin heterotkin. Lähmmäisiä, toisin kuin monissa muissa uskonnoisssa.
Kirkon kanta olla vihkimättä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon on varsin hyvin perusteltu. Raamatussa avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi, ja homous synniksi. Raamattu on näiden kahden asian kohdalla tietääkseni (tunnustan: en ole lukenut kokonaa) hyvin yksiselitteinen. Se, onko se tasa-arvoista homoja ja lesboja kohtaan, on toinen asia. Itse asiassa se ei näin tarkasteltuna ole tasa-arvoista gay-ihmisiä kohtaan, mutta kysehän on uskonnosta. Jos uskot että a) on jumala, b) raamatun sana on jumalan sana, c) raamattu määrittelee avioliiton miehen ja naisen väliseksi, d) kirkon tehtävä on palvella jumalaa ja toteuttaa raamatun käskyjä, niin eikö silloin ole perusteltua vihkiä vain mies-nainen pareja, koska raamatussa selväsanaisesti niin käsketään?
Jos sääntöä muutetaan tasa-arvoisempaan suuntaan, niin voidaanko silloin puhua uskonnosta. Silloin kyseessä on pikemminkin kulttuurillinen seremonia tai perinnetoimitus. Mielestäni uskominen on on/off asia. Joko uskot jonkin asian todeksi tai sitten et usko. Välimuotoja ei ole. Ei ihminen voi päättää uskovansa jotain. Se ei olisi uskomista vaan elämäntapa. Joko uskot (sanan kirjaimellisessa merkityksessä), tai sitten et usko. Tällä logiikalla on mielestäni varsin perusteltua, miksi kirkko ei vihki mies-mies ja nainen-nainen pareja avioliittoon.
Jos siis uskonto venyy ja vanuu, niin mikä uskonto se sitten on? Tänä yksilöllisyyden aikana ihmisillä on halu kustomoida kaikki. Myspace, My Sony, My Dreamhome, My iTunes... My religion? Kustomoi sinun näköisesi uskonto, joka edustaa sinun arvojasi.
Outoa tässä on vain se, että krittiikki kaatuu nimenomaan Evl kirkon harteille. Eksoottisemmat uskonnot, joissa käytännöt ovat kaiken lisäksi paljon jyrkempiä, eivät saa osakseen samanlaista krittiikiä. Samat ihmiset jotka tuomitsevat valtionkirkon linjan, käyvät ihastelemassa ulkomaisia kirkkoja joissa heidän paheksumanssa säännöt ovat kertaluokkaa jyrkempiä, tai vielä kauempana sijaitsevia temppeleitä, joihin he eivät ole tervetulleita sisäpihaa lähemmäs. Ilmeisesti syrjintä on ok, jos on samalla eksoottinen.
